Mikä ihmeen 72 tuntia -suositus?

Suomessa suositellaan kotitalouksia varautumaan häiriötilanteiden varalle siten, että kodeissa pärjättäisiin vähintään 72 tuntia itsenäisesti. Mutta miksi kotitalouksien pitäisi varautua kolmeksi vuorokaudeksi – eikö viikko olisi parempi?

Kotitalouksien varautuminen kriiseihin on ikiaikaista, mikä on helppo käsittää, kun pohtii elämää menneinä vuosisatoina. Aiheeseen voi tutustua lukemalla esimerkiksi mainion, historioitsija Ulla Koskisen, Suomessa selviytymisen historiaa -teoksen. Nykypäivään verrattuna perheiden, sukulaisten ja yhteisöjen apu sekä kriiseissä että arjessa on ollut hyvin merkittävä. Tämä voi tuntua vieraalta nykyihmisestä, joka toimii eräänlaisena solmukohtana palveluverkostojen laajassa kudelmassa ja on palveluyhteiskunnasta riippuvainen.

Solmukohtaan tulevat langat saattavat katketa. Sähkö, vesi, ruoka ja terveydenhuolto ovat vain esimerkkejä palveluista, jotka voivat häiriintyä. Mitään ei kannata pitää itsestään selvänä, kuten koronapandemia on osoittanut. Toisaalta uhkakuvia ei pidä liioitellakaan. Huoltovarmuustyötä seuranneena, olen ollut vaikuttunut, miten paljon varautumistyötä tehdään eri toimialoilla ja hyvä niin! Valitettavasti varautumisen lähtökohtana on ajatus, että kaikkia uhkia ei voida estää toteutumasta, eikä kaikkia edes välttämättä tunnisteta. Mutta se, mihin voidaan vaikuttaa, on varautumisen ja laajemmin kriisinsietokyvyn vahvistaminen. Tässä kokonaisturvallisuuden maailmassa myös kotitalouksilla on tärkeä tehtävä täytettävänä ja siitä pitää osata kertoa selkeästi: 72 tuntia.

Mihin suositus perustuu?

Kotitalouksien varautumiseen tähtäävä 72 tuntia -suositus on käytössä useammassa maassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa katastrofien hoitoon keskittyvä FEMA (Federal Emergency Management Agency) on jo pitkään muistuttanut yhdysvaltalaisia, miten viranomaisilla voi kestää useita päiviä ennen kuin apu löytää perille. Suomeen suositus rantautui, kun huoltovarmuusorganisaatioon kuuluva Kotitalouksien omatoimisen varautumisen järjestötoimikunta esitti suosituksen käyttöönottoa Suomessa. Taustatyöt aloitettiin vuonna 2016 ja seuraavana vuonna ryhdyttiin rakentamaan 72 tuntia -kouluttajien verkostoa.

Etenkin sähkökatkot nähtiin sellaisena uhkana, johon tulisi varautua. Tähän vaikuttivat mm. Hannu- ja Tapani-myrskyt, mutta myös valmiusharjoituksissa saadut kokemukset. Suosituksen soveltuvuus Suomeen perustuikin osittain VALVE 2014 -sähköhäiriöharjoituksesta saatuihin havaintoihin, joiden mukaan kantaverkon romahduksesta aiheutuva sähkökatko kestäisi todennäköisesti useita päiviä. Myös kansallinen riskiarvio (2015) uhkakuvineen oli tärkeä dokumentti, johon suositusta peilattiin. Keskeinen johtopäätelmä oli, että merkittävässä häiriössä kansalaisten omatoimisuus korostuu.

72 tuntia -suosituksen valintaan vaikutti myös halu parantaa etenkin kaupunkilaisten varautumista, sillä kansalaisten varautumiseen perehtyvän tutkimuksen mukaan heidän varautumistoimensa näyttävät olevan muita vähäisemmät. Kaupungistuminen vaikuttaa varautumisen tapoihin, ja pidettiin epärealistisena vaatia kerrostaloasujilta viikkokausia kestäviä kotivaroja tai aggregaatteja. Varautumistutkimuksissa on havaittu, että liialliset vaatimukset varautumisesta koetaan luotaantyöntäviksi. Vähäisempikin varautuminen on parempi kuin ei varautumista laisinkaan. Toisaalta kyseessä on minimisuositus, josta ei pidä tulla maksimia. Jatkossakin saa varautua, vaikka kuukauden tarpeisiin.

Käsityksemme mukaan tulevaisuudessa on entistä enemmän ihmisiä, joilla varautuminen ei ole osana elämäntapaa (esim. varastointitila, varalämmitys, omavaraisuus) kuten aikaisemmin on ollut. Tällöin varautumisosaamista joudutaan edistämään ja opettamaan. Väestönsuojelun näkökulmasta 72 tunnin suositus oli myös yhdenmukainen nykyisen pelastuslain kanssa, jonka mukaan väestönsuojat, esimerkiksi taloyhtiöissä, tulisi saada käyttökuntoon 72 tunnissa.

Viranomaisten ja yritysten lisäksi myös järjestöillä on tärkeä tehtävä

Järjestöjen rooli varautumisen edistäjänä ei ole mikään uusi asia. 1900-luvun alkupuolelta asti on ollut järjestöjä, jotka ovat halunneet edistää kansalaisten pärjäämistä kriisien keskellä. Edelleen lukuisissa järjestöissä panostetaan varautumiseen ja väestönsuojeluun liittyvien taitojen ja tietojen leviämiseen. Jokainen järjestö voi löytää varautumisesta oman näkökulmansa. Yksi neuvoo kotitalouksia ruokahuollon ja kotivaran osalta, toinen opettaa vanhuksille kybertaitoja ja kolmas näyttää nuorille, miten tulet tehdään. Yhteistä näille kaikille on sanoma, jossa kannustetaan kansalaisia omatoimisuuteen ja aktiiviseen elämänotteeseen. Näistä taitavista kansalaisista, jotka tietävät omalla toiminnalla olevan merkitystä hädän hetkellä, muodostuu kriisinkestävän yhteiskunnan selkäranka.

Heikki Laurikainen

Kirjoittaja työskentelee tutkijana Suomen Pelastusalan Keskusjärjestössä ja toimii puheenjohtajana Kotitalouksien omatoimisen varautumisen järjestötoimikunnassa.